Kuumat tunteet on taas palannut ruutuihin, ja nyt on jo selvää, ettei kyseessä ole ohimenevä muoti-ilmiö. Kuinka sitten jatkuvajuonisesta päivittäissarjasta tuli ensin puheenaihe ja sitten pysyvä, koko kansaa liikuttava mediailmiö? Vastaukseen on selvä, ja siihen kuuluu kaksi sanaa: Kimi Mikkola. Hankalampaa onkin sanoa, mistä Mikkolalle sitten tuli se Midaan kosketuksen, joka muutti periaatteessa yksinkertaisen saippuasarjan draamaksi.
Kyse ei ole yksinomaan siitä, että Mikkola on karismaattinen näyttelijä, jota kamera tuntuu palvovan lähes yhtä paljon kuin virkeä fanilauma. Eikä kyse ole siitä, että Joelin hahmon lanseeraus oli ennennäkemätön mediatemppu, vaikka koskaan aiemmin ei ole seurattu tv-sarjan uuden hahmon esiintuontia sillä hellittämättömyydellä, mikä ”Kuumisten” tähän kuvioon liittyi.
Mielestäni tärkeintä on kuitenkin se, että Kimi Mikkola tekee Kuumille tunteille sen, mitä Patrick Duffy ja Larry Hagman tekivät Dallasille – yhdessä. Mikkola lataa Joelin hahmoon saman pysyvän konfliktin tunnun, mikä oli Ewingin veljesten välissä. Kuinka Mikkola sitten pystyy tekemään Joeliin tämän ristiriidan? Se on näyttelijän ammattitaitoa, joka jää samalla tavalla mysteeriksi kuin taikatemput Penn & Teller -shown jälkeen: tekniikka voidaan näyttää, mutta tekniikka on vain pohja, jonka päälle illuusio ja arvoitus rakennetaan.
